Sanomatonta

Missä menee raja,
minkä yli ei tarvitse kurkottaa?

Olin liikaa ja liian vähän,
puhuin vierasta kieltä,
ja lopulta lopetin puheen.

Taisi olla helpottavaa,
tai ehkä se ei tullut huomatuksikaan.
Sanat vaan menivät ohi,
informatio hukkui jonnekin,
olin ei kukaan, tarpeeton.

Olin väärä,
mutta kelpasin lähelle.

Minusta muotoiltiin kuva käsitys tyhjä tarina
ilman, että itse siihen pystyin vaikuttamaan,
ilman että sillä oli mitään tekemistä minun elämäni kanssa,
minun todellisuuteni kanssa,
minun persoonani kanssa,

minun sanomattomien sanojeni kanssa.

Repivä helpotus.

Hän pysähtyi alkulauseeseen,
mistä alkoi tyhjyys.

Loppujen jono

Selkärankaiset puhuvat vähän,
joskus asiaakin.

Fanaatikkojen sokeitten armeija
lajittelee minuja solkenaan,
puheen puuttuessa
ymmärrystä kohtaamista ei vain tule.

On puheen merkki,
mutta jos sanat sisältävät totaalisesti eri sisältöjä,

viesti värittyy ihan uusiksi,
ja seuraus on kohtalokas.

Tasokas keskustelu uupuu,
aihe katoaa,
ajatus vajoaa alhaiseksi.

Ja minä sanon sanoja
ja riudun.

Loppujen jono vilkuttaa  minulle ja ilkkuu,
olisko seuraava loppu jo viimeinen ennen

loppujen loppua?

Pohjatonta

Niin äkkiä katoaa ilma,
jota juuri hengitimme samassa ajassa.

Niin äkkiä tulee ja menee valo,
aamun ensimmäinen säde 
joka oli
hetken
ensimmäinen ja sitten jo vanha.

Minä luulin,
ja se oli poissa.

Ja sitten luulin,
että se ei ollut,
ja jälleen se olikin taas tässä.

Minä en tiedä, jaksanko tätä pohjatonta sokkoutta
- voisiko elämä jo olla valmis,
kaikki jo tässä?

No ei tietenkään.

Minun pitää jatkaa loppujen sarjaa,
jos jonakin päivänä
tulisi valo

ja jäisi.

 

Haluaisin erottua, osa II

Olen asiayhteydestään irroitettu lause.

Luon elämää ja loppua tyhjyydessä.

Kuka minä olen?

Olen poissa huolehtimisesta,
etäällä organisoinnista,
mahdollistamisesta,
tavoittamattomissa,
työtä vailla.

Kuka olen?

Ja minä sanoin,
että kotini on siellä,
missä minun on hyvä olla.

Missä se on?

Mitä on, kun viitekehys puuttuu?

Tyhjää täynnä?
Onkalo, joka odottaa täyttymistä,
ulkoapäin.

Arvojen rappio,
pyhä juurettomuus,
ammottava tyhjyys.

Vain ihminen,
tulevaisuutta vailla,
nykyhetken ääriviivat piirtymättöminä.

Yritän kiihkeästi tulla näkyväksi,
mutta en tavoita
minuutta,

näin.

Haluaisin erottua, osa I

Etenen karua tietä,
etenen kiviä pitkin,
pitkin mahdollisuuden ajatusta.

Seuraan ja odotan.
Kärsimättömyyteni tekee minut ärtyisäksi.

Näkymättömyyteen ei ole vielä piirtynyt
edes ääriviivoja,
hahmo pelkän ilmiasun varassa,
käytös tulkittuna vierauden kautta.

Minä en ole laiska,
rohkea olen myös,
mielelläni piirtäisin kuvia ja sanoja.

Haluaisin tietää lisää,
mutten halua ahdistaa.

Haluaisin erottua.

Höyheniä

Ajassa, aikaa ilman

kaikkeus

pudottelee höyheniä

meidän koskea

sivistyksen uumenista

vapautuneet sielut liikehtivät

unettomina

meidän iässämme

sanat ovat jo kokeneet inflaation

jäljellä jotakin

mihin sanoilla ei päästä

ei pienintäkään pakkoa

ei mennyttä ei tulevaa

suunnittelemattomuuksien ihanuus

valloittaa 

miten määrittämätön rajaton rauha

on

yhdenkään pakon ulottumattomissa

on vain halu

totaalisen määräämätön halu

suunnaton tietämätön

Sisältä kaunis

Hän katsoi sisääni - ammatillisesti tietenkin - ja sanoi:
"Miniatyyria."
Hän kysyi ikääni ja ihmetteli.
Hän tuotti tuskaa ja minä laitoin silmät kiinni ja yritin kestää,
kestin sen...
tulin läpivalaistuksi ja hän sanoi:
"Sinä olet kaunotar!"
ja
"Älä enää ota sitä pois."
Näitä hetkiä en tahdo kovin usein,
mutta hänen sanojensa myötä kiven varjokin sisältäni lensi pois,
minä lensin vapauteen
ja avasin oveni entisestään.

Kivun väreet sisälläni
maksoin,
kauniina ja siivet varovasti lepattaen.