Kymenen vuoden onni

Annoin sen tapahtua.
Pyörsin päätökseni,

hylkäsin toteni.

Enkä pelosta,

muuten vain.

Muutos ja vapaus iholla,
enkä kertaakaan katsonut kuvia.

Annoin kaiken tapahtua.

Enkä ihan valittamatta,
mutten valittanut usein.

Onnea ei voi lainata

Siitä on jo aikaa,
kun viimeksi lainasin täydeksi kirjoitettuja sivuja.

Ja luin ne sivut loppuun ja päätin,
etten sitä koskaan enää tee.

Tyhjiä sivuja vain.

Ihan tyhjät sivut eivät mahdu nyt.
Miten olisi puolitäyteen kirjoitetut?
Selaan arkistoja,
olisiko lainattavia puolitäysiä sivuja,
vähän kirjoitettuja
tai sellaisia, joissa jokin sivu on unohtunut kirjoittaa?

Naaras

Historia hiipii perässäni kevein askelin.
Se nauraa, se hihkuu,
se vaanii

tiedän tiedän

Se panee merkille jokaisen siirtoni
ja ilkkuu

tiedän tiedän

Ei kesytetyille

Rapina

Ajatukset käsin kosketeltavissa
voin lukea ne paperien läheisyydestä
seiniltä

hengitys

Tiiviit tavoiteltavat aihiot tiivistyvät kynään,
joka koskettaa paperia kuumeisesti

kumi

yrittää tyhjentää virheajatuksen.

Mutta olisiko se ollut uusi tie? Mihin se olisi vienyt?

Elämän tummanpunainen lanka

Odotuksen tunnistaa siitä,
että katse haparoi kaiken aikaa jonnekin,
kysyy,

mitä voisi muuttaa.

Olisi ehkä ollut parempi jäädä kivettymään vielä joksikin aikaa,
mutta herätetty, mikä herätetty.

Nainen minussa
etsii tilaisuutta.

Minua pelottaa jo,
ratkaisuni,
se tuleva.

Se tummanpunainen lanka ei katkea,
mutta mutkittelee arvaamattomasti.

Oikeassa oleminen

Kaunis on,
kaunis,
katse sisään kääntyneenä,
syvä vesi.

Minä pysäköin autoni taloni pensasaidan eteen.
Omalle paikalleen,
minun valitsemalleni.

Mutta aurinko nousi yksin hänelle vain.
Ja sade satoi
yksinäiseen pohjattomaan sydämeen,
jota ei täyttänyt yksikään tuhansista valonsäikeistä hymyistä,
ei pisaroista,
ei kuunvarjoista,
lumihipuista.

Se vuoti kaikesta tyhjiin alituiseen, kaikkiaikaan.

Ja hän peruutti autonsa minun autoni takapuskuriin.

Kaikkivaltias itsetietoisuus
itseriittoisuus
yksinoikeudella oikeassa oleminen.

Tokihan se oli minun vikani,
mitäs jätin auton hänen tielleen.

Tasapainolaudalla

Pienten hetkien paino
väsyttää pakkasen kiteet niin alas alas

Maan viileä kosketus
vetää puoleensa

takaisuuden uumeniin
pohjattomiin,
ei sieltä tulla takaisin.

Alku ja äkkiä edessä on uusi loppu.
Miten uskallan aloittaa mitään,
kun heittäydyn,
kuten minä teen

kuten minä teen

nielaisen juurineen
ja olen kuin hevonen

en osaa oksentaa.

Ja taas ja taas houkutus on liian suuri.
On jano, kova jano.