Viulun kanssa maailmalle

Kun on erikoistunut koko elämänsä ajan pitämään erilaisista asioista kuin useimmat yleensä, syntyy tilanteita, joissa haluaisi - ja yrittää kovasti - pitää samoista asioista yhteisen hyvän vuoksi...tulee petturin olo, kun hienoissa jutuissa kaipaa vaan kotiin ja omaan rauhaan. Voiko ihminen oppia joukkosieluksi kypsemmällä iällä? Pelkäänpä, että suunta on ihan toinen ja erakoidun vähä vähältä.

Avasin mainoksen

Pakotin itseni avaamaan kirjakerhon mainoksen,
(tuhlaavat paperia, aikaa)
ajattelin tarkistaa,
voisiko se kuitenkin olla minua varten.

Ei...vieläkään

Menemisen houkutus

Puhumattomuuden houkutus on vastustamaton.
Katoamisen viettelys vaarana aina...
Muutos, rakkaimpani.
Uusi tarina.

Nykyisyydet tietävät sitoutumisia,
vastenmielisiä, ahdistavia, epätäydellisiä.
Ketä kulloinkin tulisi säästää ja suojella,
kenen katkeruutta, kateutta, pienuutta hoitaa?
Kenen hoidettavaksi antautua?

Vaatii suurta voimaa olla kiinni puhumisen maailmassa,
hiljaisuuden vaara on vaaroista suurin.

Runo Coelholta

"Tulin keltaisessa metsässä kahden tien haaraan,
ja koska en voinut kulkea
kumpaakin, seisoin harmissani
ja seurasin katseellani yhtä
kunnes se kaartui aluskasvillisuuden joukkoon;

sitten valitsin toisen, joka oli yhtä hyvä,
mutta kenties parempi valinta
koska se oli ruohoinen ja halusi kulua,
vaikka oikeastaan ne olivat
kuluneet melko samanlaisiksi.

Sinä aamuna molemmat lepäsivät
peittonaan lehdet joita askelet eivät oleet sotkeneet.
Kulkisin ensimmäistä tietä joskus toiste!
Mutta koska tiesin että tie vie toisille teille
epäilin tulisinko koskaan takaisin.

Kerron tämän huokaisten
sitten joskus kun aikaa on kulunut:
tulin metsässä kahden tien haaraan, ja minä -
minä valitsin sen vähemmän kuljetun,
ja kaikki on seurausta siitä."

Coelho/Voittaja on yksin (2009)

Syksy aiheuttaa sen

että työpaikalla on tosi hiljaista.

Pitäisi lähteä kotiin,
mutta jostakin syystä en saa lähdettyä.

On nälkä.

Olen porsas.

Ihmisen syntymä

Miten toisen kasvu koskettaakin hiljaa,
elämä hiipii,
tulee aika.

Vähän, vähän.

Kun saisi vain heittää taka-alalle selitykset
niin turhat
kohtaamiset,
joissa ei pinnan alla pintaa ei pohjaa

Katson ulos,
yön odotus.

Onko jo aika kieltäytyä?

Toisten toiveet halut ja puheet kävelevät yli
vieras musiikki
vieraat arvot
minua kiinnostamattomat asiat.

Ei sytytä enää
sytyn ihan muusta.
Täytyykö minun viettää aikaa siellä, missä muutun kylmäksi kuin jää?

Ihmiset loittonevat.
Minua kiinnostavat asiat muuttuvat läpinäkyviksi ja liukenevat olemattomiksi, ne ovat eri asioita, toisia kuin nämä, joista ihmiset puhuvat.

Minulla ei ole mitään annettavaa muille, minuun ei mahdu enää ulkoapäin yhtään mitään.

Ahdistaa, kun minun pitäisi yrittää kuulua sellaiseen, mihin en millään jaksaisi kuulua. Eikä se johdu mistään erityisesti, arvostan niitä toisia, en vaan osaa olla samanlainen.