Hän saapui
oransseissa froteissaan.
Hän tuhosi kitaransa
ja ui sieluuni,
minun ihmiseni.
Eihän siitä mitään tullut,
mutta niin kauan kun hänen kitaransa lauloi
ja teki kappaleita minulle,
niin kauan kun hän tarvitsi minut uniinsa,
mielikuviinsa,
niin kauan me kuljimme käsi kädessä,
yhtä matkaa.
Mutta elämä karsi oranssit vaatteet
ja pudotteli hänelle harmaat.
Ja minä en enää halunnut häntä,
halusin sen oranssin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti